Minun perintöni

Tahdon jättää perintönä tähän maailmaan emotionaalisesti hyvinvoivat ja onnelliset lapset.

Perintöni ei ole mainetta ja kunniaa, vaurautta ja mammonaa. Ne eivät ole kestävää.
Tärkeintä minulle on jättää jälkeeni vapaat ja vastuulliset jälkeläiset, jotka antavat oman arvokkaan lahjansa maailmalle.

Annan ja ammennan lapsilleni, jotta he voivat antaa maailmalle ja aikanaan omille lapsilleen.

Ja joku päivä kun katson taakseni - ehkä toisessa ulottuvuudessa - ja näen lapseni, lastenlapseni, lastenlastenlapseni, koko linjan, tiedän ja tunnen, että tein hyvin ja oikein.

Elin elämääni pitkään maskuliinisten arvojen mukaisesti ja uskoin, että saan tyydytystä ja arvostusta, kun suoritan, olen tuottava, luon uraa ja annan siten panokseni yhteiskunnalle. Olin omaksunut tämän ohjelmoinnin täysin kyseenalaistamatta, vaikken ollut onnellinen.

Luulin tekeväni merkityksellistä työtä ja että työn kautta saamani arvostus oli se, jota tarvitsinkin. Että se miten minut nähtäisiin naisena, olisi riippuvainen siitä mitä sain aikaan ja miten etenin urallani. Nyt näen, miten väärässä ja hakoteillä olin. Toisinaan tuntuu, että yhteiskunnassamme onkin harhakäsitys, että äitiys olisi jotain mitä vain suoritetaan työuran rinnalla.

Korporaation rattaissa joku toinen - ja useimmiten mies - saneli mitä minun tuli tehdä, millainen olla ja mitä kohti tavoitella. Ehkä koinkin täyttymystä ja varsinkin egoni ja maskuliininen puoleni sai arvostusta. Mutta se mikä minulta puuttui oli vapaus. Eikä se oma luovuuskaan päässyt vapaasti tanssimaan.

Kun sain vapauden, olen voinut tarkastella itseäni ja elämääni aivan uudessa valossa. Näen selvemmin mikä on oikeasti merkityksellistä ja mitä sieluni janoaa.

Kun vihdoin heräsin ja ymmärsin, että todellisuudessa se, mitä eniten tahdon, on luoda paras mahdollinen suhde lapsiini, kaikki muuttui. Se tuo minulle merkityksen ja suurimman täyttymyksen sydämeeni.

Elämä tarjoaa uskomattoman upean ja intiimin suhteen äidin ja lapsen välille. Toista samanlaista ei ole olemassa. Eikä siinä voi piiloutua harhakuvitelmiin, se on kutsu myös omaan kasvuun. Tahdonkin arvioida itseäni sen perusteella, miten syvällisen suhteen onnistun luomaan omiin lapsiini.

Toisesta huolehtiminen on meille naisille luontaista. Olemme kaikki naiset biologisesti äitejä, riippumatta siitä onko meillä omia lapsia vai ei. Äitiys on DNA:ssamme, hoivaaminen on biologiassamme. On se sitten lapsia, eläimiä, kasveja, luontoa, auttamista tarvitsevia aikuisia. Se tulee meiltä luonnostaan, jos vain annamme sen virrata.

Elämäni ja arvoni järjestyivät aivan uudella tavalla, kun oivalsin tämän. 

Tahdon, että muisto minusta jää jälkipolville siunauksena ja rakkautena. Se miten suhtaudun nyt omiin lapsiini kantaa sukupolvia eteenpäin.

Tärkeintä, mitä tässä maailmassa teen on olla äiti lapsilleni.